144 senttimetriä

 

Katsovat minua vaivihkaa, hämmästynyt ilme kasvoillaan täällä kotiSuomessa… Lapsi osoittaa sormellaan ja sanoo äidilleen ”pieni täti”. Ahdistusta ja hämmennystä, suruakin. Silloin käytiin kesätöissä ulkomailla, kun ei ollut kielikursseja… minäkin rohkeana lähden Saksaan. Toistuu… kleine mensch ja huomaan aikuisten tuijottelun. Saan huonekaverikseni nuoren naisen Australiasta. Hän tuli kauempaa minä lähempää. Minä pitkän saksan lukija en juurikaan osannut englantia. Huonetoverini osasi vielä vähemmän saksaa. Näytimme hassunkurisilta, kun molemmat tutkivat omaa sanakirjaansa. Saan aikaiseksi kysymyksen ”miksi ihmiset minua tuijottavat?” Hetken päästä hän ” olet naisen näköinen nainen, saksalaiset naiset eivät ole”. Mietin ja vihdoin ymmärrän. Voivat katsoa minua muutenkin kuin 144 senttini tähden. Olen kokonainen, aikuinen nainen. Naiset olivat kohdanneet outoina, vieraina, merkityksellisinä ainakin minulle.

 

 

 

 

Kummityttö

 

Ei omia lapsia, ei kummilasta. Odotuksia, toiveita, pettymyksiä. Ystäväni odottaa toista lastaan, vauva syntyy, menen tapaamaan. Vanhemmat pyytävät pienen tyttärensä kummiksi. Olivat jo etukäteen miettineet. Liikutun ja lämmin aalto pyyhkäisee läpi kehoani. Totta kai, totta kai suostun. Kastejuhlassa kyyneleet vierähtävät ja sipaisen ne poskeltani. Nyt vauva on kolmetoistavuotias. Ehdottelen kaikenlaista ja jotkut ehdotukseni toteutuvat. Uimahallin riemuja ja saan kehotuksen laske sinäkin ”ei se niin paha ole”.  Vietämme hienoja hetkiä mökillä. Elokuvissa ja teatterissakin käymme. Tutustumme läheisen kansallispuiston reitistöön ja paikalliseen luontopolkuun. Lupasi tulla tällä hiihtolomalla luokseni leipomaan jotain hyvää… 

 

Rakas Vihtori

 

On jouluaatto vuonna 1996. Kovat pakkaset lauhtuivat juuri ennen joulua. Lumihiutaleet leijailevat nyt maahan sakeana aivan kuten joskus loppukesällä ilma on täynnä horsman kukkien untuvia. Tuuli noita keveitä hahtuvia iloisesti liikuttelee. Katson televisiosta, kun Suomen Turku julistaa joulurauhan. Iltapäivällä, kun alkaa hämärtää, lähden ajelemaan kohti hautausmaata. Kiertelen kaikki omaisteni haudat, kuten niin monena jouluna aiemminkin. Monet kynttilät jo palavat haudoilla ja valaisevat ympäristöä. Lumisade on onneksi lakannut. Viimeisenä saavun Vihtorin haudalle. Otan kassistani viimeisen kynttilän ja sytytän sen pitkällä takkatulitikulla. Tuijotan heikosti lepattavaan liekkiin, joka kasvaa ja kasvaa. Se alkaa lämmittää ja valaista yhä voimakkaammin.

 

On kaunis, lämpöinen kesäpäivä. Ulkoilutan nukkejani avoimessa vetokärryssä. Näytän Margitille ja Marjutille valtavaa kalliota, jossa kukkivat punaiset ja valkoiset pienet kukat isona mattona. Ne näyttävät sitten kauniilta. Katsahdan alas polun päähän.

 

- Margit ja Marjut katsokaa Vihtori tulee tuolla polulla taluttaen pyöräänsä, hihkaisen riemusta.

Lähden juoksemaan jättäen nukkeni siihen. Saavutettuani hänet Vihtori-papan käsi nousee silittämään päätäni. Pappa viittoilee omaan pihaansa päin ja tarttuu tarjoamaani käteen. Toisella kädellään hän taluttaa pyöräänsä.

Vihtori ei sano sanoja, mutta minä ymmärrän mitä hän minulta odottaa. Hän ei kuule minun sanojani, mutta hän ymmärtää mitä minä tarkoitan. Välillämme on paljon sanoja, vaikka niitä ei sanotakaan ääneen. Sanoja, jotka kertovat kaiken.

Pappa palaa töistään ja haluaa laittaa minulle voileivän ennen kuin hän alkaa laittaa ruokaa itselleen. Lämmin pehmeä hiivaleipäviipale ja paljon voita päällä. Kyllä se voileipä maistuukin hyvältä. Jään seuraamaan hänen arkisia puuhailujaan. Tiedän, että minun vuoro vielä tulee. Vihtori nostaa sormensa huulilleen ja viittoilee seuraamaan. Menemme pihan perällä olevan puupinon luo. Linnun pesä on puupölkkyjen välissä niin korkealla, että hän joutuu minua nostamaan ennen kuin näen sen. Pesässä on viisi vaalean sinistä munaa. Osaan laskea juuri viiteen. Läheisessä koivussa mustavalkoinen lintu sirkuttaa hätäillen ja hypähtelee oksalta toiselle. Vihtori ei anna minun koskea pesään: lintuäiti ei siitä pitäisi.

Tulemme äitini ja siskoni kanssa rannasta. Nähtyään meidät Vihtori tulee meidän pihaan. Hän piirtelee äidille ilmaan omituisia koukeroita.

- Huomenna menen Vihtori-papalle siivoamaan. Piukku sinä  voit tulla mukaan, äitini sanoo.

Illemmalla pappa vie minut taas katsomaan linnunpesää. Nyt siellä on kolme pientä, karvatonta poikasta ja kaksi munaa.

On sunnuntai eikä isän ja Vihtorin tarvitse lähteä töihin. Aurinko paistaa ja hieman tuulee. Äiti kohentelee kukkapenkkejä ja kitkee vesiheinää pois kasvimaalta. Vihtori-pappa rakentaa minulle leikkimökkiä. Siinä on jo seinät ja lattia. Nyt on katon vuoro. Minä saan ojentaa papalle nauloja. Vasara vaan paukkuu ja katto valmistuu. Välillä käymme katsomassa siilejä Vihtorin pihassa. Siileillä on siellä sammalista tehty aitaus, josta ne eivät pääse pois. Viemme siileille kahviasetilla maitoa. Siilejä on kaksi, ja kun lähestymme niitä, ne menevät kerälle. Piikit vaan ovat pystyssä. Illalla päästämme siilit vapauteen. Vihtorilla on rukkaset kädessä ja hän nostaa kerät aitauksen ulkopuolelle. Hetken päästä siilit huomaavat olevansa vapaita ja lähtevät rapisten kohti metsikköä. Leikkimökki on nyt melkein valmis, mutta se pitää vielä maalata.

Eräänä päivänä menemme taas katsomaan puupinossa olevaa linnunpesää. Nyt se ammottaa tyhjyyttään. Lintuäiti on saanut poikasensa aikuiseksi, ja ne ovat lentäneet maailmalle.

Näen Vihtorin tulevan polkua pyöränsä kanssa. Hän on käynyt linja-autolla kaupungissa ennen kesälomamatkaansa. Tohkeissaan hän tulee ja nostaa minut ilmaan ja ojentaa minulle pienen posliinikoiran, jolla on vihreä rusetti päässään. Siskoni saa posliinikissan.

- Eihän sinun Vihtori olisi tarvinnut tytöille mitään tuoda, sanoo äitini.

Vihtori vaan nostaa minua ylemmäs suorille käsivarsilleen, ja näen alhaalla hänen nauravat kasvonsa.

On pilvinen päivä. Osa koivujen lehdistä on jo hieman kellastunut. Leikin pihalla nukkieni kanssa ja siskoni nukkuu päiväunia sisällä. Äiti tulee kaupalta polkua pitkin. Hän on oudon hiljainen ja levottoman tuntuinen.

- Piukku kuule: naapurin Vihtoria ei enää ole. Hän oli tullessaan Haapakoskelta mennyt huilaamaan tien vieressä olevan kiven luo. Siitä Seppäsen setä oli hänet löytänyt. Vihtori on nyt kuollut ja taivaassa.

Vaikenen. Pappa on kuollut, pappa on poissa. Vihtori ei enää näytä minulle linnunpesiä eikä siilejä. Hän ei enää nosta minua ylös korkeuksiin. Miksi?

Viikon päästä olen menossa äidin ja siskon kanssa Haapakoskelle asioille. Tuo on varmaan se kivi, josta äiti puhui. Juuri tuon kiven luona pappa varmaan kuoli. Miksi Vihtorin piti kuolla ja jättää minut?

Illalla nukahdan keittiössä yksin omassa sängyssäni. Vihtori-pappa on laittanut leikkimökin lattialle maton ja hän maalaa seiniä.

- Piukku muista aina, että sinä olet minulle rakas, hän sanoo.

 

Kasvoilleni tipahtaa kevyt lumihiutale, sillä hienoinen lumisade on alkanut uudestaan. Poistun hautausmaalta ja käännyn vielä katsomaan taakseni. Näen takanani kynttilöistä syntyneen valomeren. Kuiskaan, Vihtori sinä olit minulle rakas.